Yrittäjyys ja etenkin yksinyrittäjyys ovat vahvasti nykypäivää, vaikka Suomen yhteiskunnassa päätöksenteko edelleen usein toimiikin perinteisen työnantaja-työntekijä -ajattelun kautta. Suomen Yrittäjien mukaan Suomessa on jo noin 180 000 yksinyrittäjää tai itsensätyöllistäjää. Heidän turvaverkkonsa ovat kuitenkin hatarat.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun muutin erilleen aviomiehestäni. Olimme olleet naimisissa lähes 20 vuotta ja olin ollut hänen kanssaan koko aikuisikäni. Ero oli valtava kriisi kaikella tapaa, eikä vähiten siksi, että olen yksinyrittäjä.
Perustin yritykseni vuonna 2012 ja ryhdyin kokopäiväiseksi yrittäjäksi keväällä 2013. Olin tehnyt toimittajan hommia sivutoimisesti jo vuosikausia ja haave päätoimiseksi freelanceriksi ryhtymisestä oli kytenyt mielessäni pitkään. En vain ollut uskaltanut heittäytyä yrittäjyyteen, sillä onhan yrittäjän elämässä vapautensa lisäksi valtava vastuu.
Sitten elämässäni tuli vastaan tilanne, missä päätoimiseksi yrittäjäksi ryhtyminen sujui luontevasti. Minulle oli kertynyt asiakkaita, joilta sivutoimisesti saamani laskutus alkoi olla varsin mukavaa ja joiden kanssa yhteistyötä oli mahdollista jopa laajentaa.
Lisäksi olin naimisissa ja aviomieheni vakaassa työpaikassa, mikä antoi henkisen turvaverkon sille mahdollisuudelle, että yrittäjyydessä menisikin jokin vikaan.
Kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen. Töitä riitti yrittäjänäkin vaikka tulot palkkatöiden ajoista hieman laskivatkin.
Sitten sain selville, että miehelläni oli toinen nainen. Elämäni rakennuspalikat romahtivat ja kohtalo vetäisi avioeron myötä kipakasti maton jalkojen alta.
Jouduin miettimään uusiksi kaiken sen, mihin olin aikuisikäni aikana kasvanut ja oppinut. Hätä omasta pärjäämisestä ja selviämisestä oli valtava. Miten saisin yksinyrittäjän tuloilla maksettua asumiseni ja elämiseni? Miten kouluikäinen tyttäreni pärjäisi ja miten saisin omassa tuskassani autettua häntä? Miten yksinkertaisesti osaisin elää yksin?
Huolet kasaantuivat ahdistukseksi, ahdistus masennukseksi, masennus lähes työkyvyttömyydeksi.
Ajatukset pyörivät yksinäisyyden, hylätyksi jäämisen ja epävarman tulevaisuuden ympärillä. Aamuisin sängystä nouseminen oli lähes mahdotonta, töitä sain tehtyä vain pakolliset lupaamani, mutta uusien ideoiden tuottaminen tulevaisuutta varten hyytyi usein lohduttomaksi itkuksi ja tuskaksi.
Sain rytmihäiriöitä ja vatsani oli yhtä sekaisin kuin mieleni. Kotoa käsin töitä tekevänä tekstityöläisenä jumitin itsekseni kotiin päiväkausiksi.
Palkkatyöläinen olisi tässä tilanteessa mennyt työterveyslääkärille ja saanut sairaslomaa. Yksinyrittäjän ei auttanut muuta kuin rämpiä päivästä toiseen eteenpäin, koska lomalle ei kertakaikkiaan ollut varaa siinä taloudellisessa tilanteessa jäädä.
Tuntui että kaikki piti opetella uusiksi: nukkuminen, herääminen, syöminen, yksinkertaisesti oleminen yksin kaiken aikaa, koska yksinyrittäjällä ei ole ympärillään edes työyhteisöä. Opetella keski-ikäisenä elämään sinkkuelämää ensimmäistä kertaa elämässään.
Etsiä jopa oma kaveripiirikin uudestaan ympyröiden mennessä erosta sekaisin esimerkiksi monien sukulaisten osalta. Elämän turvaverkko repeytyi sen osalta pahasti.
Ja siinä samalla tsempata yrittäjänä.
Jaksaa tehdä tarpeeksi töitä, että saa asunnon maksettua ja ruokaa pöytään, sanoa asiakkaille kyllä kun olisi tehnyt mieli sanoa ei ja painua peiton alle ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi.
Aika parantaa haavat, sanotaan. Yksinyrittäjällä se aika on kuitenkin kortilla. Ei voi jäädä nuolemaan haavojaan pitkäksi aikaa vaan on pakko nousta ja nilkuttaa eteenpäin.
Kolme vuotta on nyt kulunut ja huomaan edelleenkin olevani tässä.
Elossa, laskut maksaneena ja työt tehneenä. En edelleenkään tunne olevani kokonainen ihminen, mutta tietyllä tapaa olen jo vahvempi. Enää herääminen ei ole joka-aamuista tuskaa ja työnteko pakkopullaa. Olen alkanut taas luottaa itseeni ja osaamiseeni, jopa enemmän kuin ennen.
Olen ihmisenä vahvempi. Yksin ja ajoittain yksinäinen, mutta siinä roolissani vahvempi.
En edelleenkään tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten pitkään yksinyrittäjyyttä tässä muodossaan kestää. Olen käynyt elämässäni läpi sellaisen mylleryksen, että ei paremmasta väliä. Toivon nyt vain että seuraava myllerrys antaa hetkisen odottaa tuloaan, sillä toipuminen kestää.
Elämän myllerrykset kun eivät ole yksinyrittäjän ystäviä.
Jutussa näkyvät Australiassa ja Etelä-Amerikassa otetut koirokuvat ovat omiani. Yläkuva on otettu Malmilla järjestetyssä lentonäytöksessä muutama vuosi sitten.