Ilmailu 3/2015: Hobittien maisemissa

Vuoristoinen, luonnoltaan kuvankaunis Uusi-Seelanti sijaitsee valtamerten keskellä, voimakkaiden merituulten armoilla. Sen ainutlaatuinen ilmasto tarjoaa otolliset olosuhteet purjelennolle.

Viime vuosina Uusi-Seelanti on tullut suurelle yleisölle tunnetuksi varsinkin Taru sormusten herrasta -elokuvien kautta. Elokuvissa maisemat näyttäytyvät upeina, mutta pieni saarivaltio on oikeastikin juuri sellainen: jylhä ja tuliperäisyydessään karun kaunis maa, jossa ihastuttavalla tavalla sekoittuvat värit lumihuippuisten vuorten valkeasta kirkkaan sinisiin järviin sekä tiheästi saniaisia kasvaviin rannikkometsiin.

Suomesta katsottuna maapallon toisella puolella sijaitsevaan Uuteen-Seelantiin matkatessa kannattaa varata aikaa, sillä jo pelkästään lentoihin sinne ja takaisin kuluu reilusti yli vuorokausi suuntaansa. Suomesta Uuteen-Seelantiin pääsee kahden välilaskun taktiikalla: esimerkiksi ensin Finnairilla Singaporeen, sieltä Qantasilla Sydneyyn ja edelleen Uuteen-Seelantiin. Tuonne saakka matkaa suunnitellessaan kannattaakin harkita kokonaisen maailmanympärimatkan tekoa.

Uusi-Seelanti koostuu pääasiallisesti kahdesta saaresta, jotka on nimetty yksinkertaisesti Pohjoissaareksi ja Eteläsaareksi. Kaksi kolmasosaa väestöstä asuu Pohjoissaarella, jolla sijaitsee pääkaupunki Wellington sekä maan suurin kaupunki Auckland. Vuoristoinen ja harvaan asuttu Eteläsaari puolestaan on tunnettu kauniista ja karusta luonnostaan. Sen korkein kohta sijaitsee Aoraki/Mount Cookin kansallispuistossa, missä Mount Cook nousee 3 724 metrin korkeuteen.

Eteläsaaren keskiosassa McKenzien ylängöllä, sadan kilometrin päässä Mount Cookilta, sijaitsee purjelennon Mekaksi itsensä nimennyt Omaraman kylä, jonka nimi tulee maorin kielestä ja tarkoittaa “valon paikkaa”. Alue sijaitsee kahden valtavan meren välissä ja korkeiden vuorten läheisyydessä, mikä synnyttää ylänköalueelle loistavat puitteet purjelennon harrastamiseen.

Omaraman lentokenttä on toiminut Eteläsaaren purjelennon keskuksena 1950-luvulta lähtien. Siellä järjestettiin purjelennon maailmanmestaruuskisat vuonna 1995 ja Grand Prix -finaali vuonna 2007. Monet lentäjät ympäri maailman ovat nimenneet sen maailman parhaaksi purjelentopaikaksi niin sääolosuhteidensa, maisemiensa kuin fasiliteettiensakin puolesta.

Ainutlaatuiset sääolosuhteet

Omaraman ympärillä avautuva ylänkö näyttää suhteellisen tasaiselta, eikä äkkinäinen heti tajuakaan, että ympäröivät alueet pohjoisessa ja lännessä nousevat jopa 300 metriä lentokenttää korkeammalle. Ympäröivät vuoret ovat yli 2 000 metrin korkuisia ja ne tarjoavat jonkin verran suojaa rannikon sateita tuovalta säältä.

Uusi-Seelanti on yksi maailman tuulisimmista maista ja tämä tuntuu myös Omaraman lentokentällä. Tavallisena lentopäivänä tuulennopeus kentän pinnassa voi nousta lukemiin, missä Suomen purjekoneet pidettäisiin tiukasti maassa.

Omaraman ainutlaatuiset sääolosuhteet selittyvät suurelta osin saaren molemmilla puolilla sijaitsevien valtamerten ja korkean vuoriston yhdistelmästä. Voimakkaasti puhaltava merituuli nousee rannikoilla vuorten rinteitä ylöspäin ja kohdatessaan toisella puolella vastaantulevan ilmamassan synnyttää mitä mielenkiintoisimpia ja suomalaisen purjelentäjän näkökulmasta monimutkaisiakin sääilmiöitä. Näitä ilmiöitä oikein tulkitsemalla ja hyväksikäyttämällä voi purjelentäjä kerätä helpostikin korkeutta oman ennätyksensä rikkomiseksi.

Sääolosuhteet mahdollistavat nousun jopa 10 000 metrin korkeuteen. Matkalennon vinkkelistä puolestaan jopa parin tuhannen kilometrin mittaiset lennot ovat mahdollisia. Myöskään Etelä- ja Pohjoissaaren väliset lennot eivät ole ennenkuulumattomia.

Alueella löytyy vuoden ympäri ja jopa saman päivän aikana mm. vuoristolle ominaisia teräviä termiikkejä, aaltopilveä, konvergenssia sekä dynaamista rinnenostoa. Yksi suomalaiselle pilotille erikoisimmista ilmiöistä on niin sanottu hydraulinen hyppy (hydraulic jump). Se syntyy, kun riittävän suurinopeuksinen (nopeus ylikriittinen) virtaus törmää vuoren toisella puolella olevaan staattisempaan ilmamassaan. Näin suurinopeuksiseen virtaukseen syntyy shokki-efekti, jolloin virtaus hidastuu dramaattisesti alikriittiselle nopeusalueelle. Tämä puolestaan pakottaa virtauksen suuntautumaan voimakkaasti ylöspäin, mitä taas taitavat purjelentäjät voivat edullisesti hyödyntää. Ilmiö on verrattavissa virtaavan veden käytökseen esimerkiksi joessa, missä joen muuttuva profiili hidastaa virtausta ja pakottaa sen ylöspäin.

1970-luvulla purjelentämisen aloittanut Phil Plane on toiminut lennonopettajana Omaramassa kymmenen vuotta. Hän tuntee ympäristön läpikotaisin ja osaa ohjata oppilaansa suoraan alueille, joilta löytyvät parhaat lento-olosuhteet ja aallot.

-Olen käynyt lentämässä monissa arvostetuissa purjelentopaikoissa ympäri maailman, mutta pidän silti Omaramaa kaikista parhaana, Plane ylistää nykyistä kotikenttäänsä.

Monipuoliset purjelentomahdollisuudet

Purjelennon asema Uuden-Seelannin ilmailukentässä on vahva. Maassa on purjelentäjiä vähemmän kuin esimerkiksi Suomessa, mutta silti siellä toimii aktiivinen purjelentoliitto, joka julkaisee omaa, yksinomaan purjelentoon keskittynyttä lehteä. Ympäri maata toimii kaikkiaan 25 lentokerhoa sekä yksi kaupallinen lentokoulu, Glide Omarama.

Glide Omarama tarjoaa lentoelämyksiä niin paikallisille kuin vierailevillekin harrastajalentäjille. Tarjolla on viiden päivän vuoristolentoleirejä yksityisopettajan opastuksella sekä eri pituisia matkalentoleirejä. Kokeneiden lentäjien on mahdollista myös vuokrata käyttöönsä yksipaikkainen purjekone.

Aloittelijoille on tarjolla parin päivän johdantokurssin jälkeen lento-opastuskursseja, joiden lopuksi voi päästä lentämään yksinkin. Jos ei halua tai osaa lentää itse, voi komeita maisemia käydä katselemassa puolesta tunnista kolmeen tuntiin mittaisilla esittelylennoilla.

-Normaalisti meillä lentää päivittäin 20-30 lentäjää, ruuhka-aikoina jopa 40. Pääasiassa Omaramaan tulevat purjelentäjät, jotka haluavat vuoristolentokokemusta. Tavallisia turisteja on vain ehkä neljäsosa ja osa näistäkin on lentäjiä, jotka tulevat Omaramaan testaamaan vuoristolentoa, kertoo Plane.

Päästäkseen lentämään Uudessa-Seelannissa vierailevalta lentäjältä vaaditaan paikallisen purjelentokerhon tai muun luvallisen toimijan jäsenyys. Hänen tulee osallistua aluetta ja lentokentän toimintaa koskeviin briefingeihin ja mukana pitää olla virallinen lentolupakirja, lentopäiväkirja sekä medikaali.

Glide Omaraman omistaja on 1950-luvulta saakka purjelennon parissa elänyt Gavin Wills. Hän kertoo, että Omaramassa nähdään aina silloin tällöin myös suomalaisia purjelentäjiä.

-Maailman jokainen purjelentäjä tietää Omaraman. Suomalaisia lentäjiä meillä käy muutaman vuoden välein ja onhan meillä ollut myös suomalainen lennonopettaja, Wills muistuttaa.

Omaramassa rikkoutui oma korkeusennätys

15-vuotiaasta saakka purjelentoa harrastanut Mika Laajalahti on aikaisemmin käynyt vuoristolentoleireillä Espanjan Jacassa ja Ranskan Saint Aubanissa. Vuodenvaihteessa tehty matka vei yhdessä vaimon ja 8-vuotiaan tyttären kanssa Uuteen-Seelantiin osana parin kuukauden mittaista maailmanympärimatkaa.

Omaramassa Mika osallistui kuuden päivän mittaiselle vuoristolentoleirille, jossa hänen opettajanaan toimi Phil Plane. Leirillä käytössä oli ilman kotiinpaluumoottoria oleva Duo Discus.

-Verrattuna vaikkapa Ranskan olosuhteisiin Uudessa-Seelannissa sää on hyvin energeettinen. Erityyppiset sääolosuhteet saattavat vaihdella päivän aikana niin, että ensin päästään lentämään termiikistä rinnetuuleen, ja parhaimmillaan roottorista, hydraulisesta hypystä tai konvergenssin tuottamasta nousevasta virtauksesta aaltoon, Mika summaa.

-Aallossa lentäminen on parhaimmillaan nautiskelua leppoisasta ilmavirran suhinasta sulavalinjaisissa pitkissä siivissä upeiden maisemien lipuessa alapuolella. Usein aaltoon pääseminen edellyttää kuitenkin sopivien tuuliolosuhteiden lisäksi ensin taistelua alemmissa ilmakerroksissa hyvinkin turbulenttisen ilmakerroksen läpi, joten aaltoon päästyä tulee voittaja-fiilis. Pääsin tammikuun toisena päivänä kokemaan juuri tuollaisen tunteen kovan veivaamisen jälkeen ja tekemään oman korkeusennätykseni yli 15 000 jalkaa, Mika muistelee.

Uudessa-Seelannissa lentäminen ei ole erilaista pelkästään luonnonilmiöiden vuoksi. Koneiden nopeusmittarit näyttävät nopeuden solmuina, korkeusmittari toimii jalkoina ja variometrikin on solmumittari, mikä ei ole uutta moottorilentäjälle, mutta suomalaiselle pursipilotille hyvinkin. Kaiken lisäksi matala- ja korkeapaineet pyörivät päinvastoin kuin pohjanmaalla. Myös ”rinteen aurinkoinen puoli” on joskus vaikea hahmottaa, sillä aurinko paistaa pohjoisen pallonpuoliskon auringon suuntaan tottuneelle niin sanotusti “väärästä suunnasta”.

On myös muistettava suojautua auringonpaisteelta, joka ohuen otsonikerroksen vuoksi on eteläisellä pallonpuoliskolla erittäin voimakasta. Hattu, aurinkovoide ja suojaavat vaatteet ovat tarpeen. Myös lämmin vaatekerta on pakollinen, sillä lämpötila saattaa kesälläkin laskea korkeilla alueilla öisin lähelle nollaa.

Korkealla vuoristossa lennettäessä lisähappi on ehdoton edellytys. Yli 10 000 jalan korkeuteen menevillä lennoilla toimiva happivaruste pitää olla saatavilla ja yli 13 000 jalan korkeudessa sitä on myös pakollista käyttää.

-Kerran pääsimme Philin kanssa kivasti aaltoon ja happilaitteetkin olivat mukana. Olisimme tuolloin päässeet huomattavasti korkeammallekin, mutta joku oli unohtanut vääntää happipullon auki, Mika harmittelee.

Artikkeli kuvineen ja lisäosineen on julkaistu kansikuvajuttuna Ilmailu-lehdessä 3/2015

Helinä Laajalahti

Helinä Laajalahti on freelance-toimittaja, tekstityöläinen ja yksinyrittäjä, leffanörtti ja maailmanmatkaaja, joka ei keski-ikäisenäkään malta kasvaa aikuiseksi.